52nd day in New York

Viikonloppu on kultaa. Perjantaina töiden jälkeen me Suomen harkkarit pistäydyimme – kuten tavallista – Delegates’ Loungessa, jossa YK:n bilehirmut kokoontuvat aloittamaan viikonloppun. Päämajan savuisessa Loungessa harjoitetaan verkostoitumista, mutta me epäsosiaaliset suomalaiset nurkkakuntauduimme tällä kertaa omaan pöytään. Harkkarityttöjengimme on saanut miesvahvistuksen, kun Mikko-mainio (alias Riki) liittyi remmiin viime viikon alusta. Käyttäydyimme Loungessa poikkeuksellisen hillitysti, koska minä ja Emmu olimme suuntaamassa vielä elokuviin katsomaan Woody Allenin Manhattanin, joka näytettiin keskiyön klassikko-sarjassa. Elokuvakokemus oli tosi nyyjook, vaikka täytyy myöntää etten muista leffan jälkimmäisestä puoliskosta juuri mitään, kun yhden jälkeen yöllä teatterin penkin mukavuus vei voiton. Suosittelen kuitenkin Manhattania: taattua Woodya ja hyvät naisemat.

Lauantaina Manhattan-teema jatkui, kun suhasin metrolla Brooklynin DUMBOon. Alueella (Down Under the Manhattan Bridge Overpass) ei näkynyt lentäviä pikkuelefantteja vaan vanhoja varastorakennuksia, joihin on viritetty taidegallerioita ja kahviloita. Aluetta markkinoidaan Brooklynin SoHona, ja veikkaanpa että jollain Bob New Yorkilla on ollut näppinsä pelissä, kun paikalle on keksitty nimeä. DUMBOssa odottelin Emmua trendikkään israelilaisen kuppilan baaritiskillä, jossa mukavalla tavalla lipevä omistaja soitti asiakkaiden iPodeja ja julisti lauantai-iltapäivän huumaa saattamalla oheisessa kuvassa olevat hieman vaivaantuneen huvittuneet henkilöt yhteisvalokuvaan. Vaihdetiin käyntikortteja, tietty.


Cafe lattejen ja minttu- sekä taatelismoothie-maistiaisten jälkeen liukenimme Emmun kanssa paistattelemaan päivää Manhattan Bridgen ja Brooklyn Bridgen väliseen puistikkoon. Löhöilyä nurmella, taustakuvana Manhattan ja ohivirtaavat jokilaivat, musiikkina korvissa random isovanhemmat leikkimässä hippaa lastenlastensa kanssa – ei paha. Löhöilyaikaa olisi viitsinyt venyttääkin, mutta ystävämme odottivat meitä jo saapuviksi, joten kävelimme kuvassa taustalla näkyvän Manhattan Bridgen yli takaisin kotisaarelle. Matkalla ostimme Chinatownista hedelmiä sangriaa varten ja siivilän linssien huuhteluun sekä Emmulle ässäarvantapaisen, joka tietysti meidän tuurilla toi myös $3 voittoa.



Lauantai-iltaa Anne (Miranda), Niina (Samantha), Emmu (Charlotte) ja Ulla (Carrie) aloittivat Annen Midtown-residenssissä nauttimalla mm. Jumalaista caramel cone-jätskiä ja tanssimalla Lambadaa, kunnes Annen luottokuski Hugo nouti tytöt mustalla strech-limolla tarkoin valittuun ilottelupaikkaan. Illan teema oli lattaritanssit, ja kaikilla oli korkokengät, paitsi mulla joka jänistin viime hetkellä. (Odotan et saan hankittua Manolot!) Gonzales y Gonzales -tanssiravintolassa meno oli aito: joka iskelmällä vaihtuvien hikisten ukkojen kolmas kysymys (nimen ja kansallisuuden jälkeen) oli aina ¿tienes novio? – onko sulla poikaystävä. Ja tottakai mulla oli, se ei vaan tänään just pääsyt mukaan. Valitettavasti.

Sunnuntaiaamuna riensimme reippaina brunssille ja suomidesign-näyttelyyn Meatpacking Districtille. Päivän löytö oli Shoegasm-niminen kenkäkauppa, jossa kenkägasmi ei ollut kaukana. Sunnuntaifiiliksissä (jostain syystä sunnuntai on nykyään mun lempiviikonpäivä) sovittelimme sandaaleja ja korkokenkiä tarkoitukseen varatulla divaanilla ja tanssimme barokkikehystetylle peilille. Seuraavaksi eksyimme nepalilaiseen hoitolaan, jossa Suni teki mulle elämäni ensimmäisen mani- ja pedikyyrin ja kertoi samalla Suomen hallituksen nepalilaisille antamista stipendeistä. Minä puolestani kehuin Sunille Lapinlahdenkadun Mount Everestiä.

Kotimatkalla löytyi vielä tähänastisista kuolattavin ruokakauppa (ja niitä on monta!) josta ostin mansikoita ja viinirypäletomaatteja. Edes viikonlopun päättyminen ei haitannut, koska keskiviikkona kello viisi aloitan viiden päivän loman! Täällä voi elää joka päivä erilaista elämää. Surreal but nice.

48th day in New York

Ou mai herran pieksut miten kamalaa on joutua laskemaan päiviä! Aikaa on hurahtanut niin, että ollaan Nyyjorkki-elämäni puolivälissä. Viisumianomusta varten jouduin aikanaan laskemaan montako päivää vietän Amerikan Yhdysvalloissa, ja nyt laskiessani otsikon nimeen huomaan, että huomenna on puolet takana. Mutta onneksi osaan, tai ainakin yritän osata ajatella, että lasi on puoliksi täynnä. Sitäpaitsi tähän mennessä nautittu puoli lasillista ei ole viinin lailla virrannut hukkaan, vaan sillä on ollut voimaannuttava ja rikastuttava vaikutus.

Pahoittelen pitkää päivityskatkoa, ja toivon että arvoisa muutoinkin määrällisesti rajoittunut lukijakuntani ei tästä kavahtaneena ole romahtanut. Voin hyvällä omatunnolla syyttää tietokonettani, jonka mielenterveysongelmat paljastuivatkin fyysillisperäiseksi krampiksi. Kohta 4½-vuotias koneenrakkineeni yski siihen malliin, että ehdin antaa henkisen rauhan noobelin joulupukille, jonka kontista paljastuneelle ulkoiselle kovalevylle kaikki arvokas data on kopioitu.

Teknisten ongelmien ilmaannuttua nojauduin olemassaolevaan (tieto)turvaverkkooni, mutta sen avulla ongelma ei ratkennut. Seuraava askel, eli kaupalliset laptop repair -palvelut onneksi ratkaisivat ongelman. Asiallisehkojen nettisivujen takaa paljastui kiinalaisen kerrostalon kymppikerroksessa asuva teini, joka korjasi tietsikkani alle kahdessa tunnissa pientä maksua vastaan höyrysaunanomaisessa Pokemon-lakanoilla varustetussa teinipojan huoneessaan. Tietokonekorjaamon keittiössä äiskä laittoi kanaa tsop suii, ja rappukäytävässä juoksi kirjaimellisesti paljasjalkaisia kiinalaisia pikkulapsia. Suosittelen.




On kyselty, millaista mulla on töissä. Noh, oheinen kuva on arkinen satunnaisräpsäys: tällaista on toimistossa Atlantin tällä puolen. Sikaflunssa tuntuu saaneen Suomessa paljon suuremman ja pelottavamman maineen kuin täällä, ja siksi sain huolestuneelta sukulaiselta Suomesta ruusukuvioidun postipaketin, josta paljastui 50 kpl hengityssuojaimia. Toivottavasti leikinlaskua ei tarvitse pitää herjauksena, ja suojat jäävät lopulta pölyyntymään printterin viereen. Kuvassa taustalla näkyy viehättävä työpisteeni lohiaiheisine somisteineen.

Viimeiset kaksi viikkoa olen tehnyt pitkää päivää, koska YK:lla kokoontuu kestävän kehityksen toimikunta (CSD), johon Suomestakin tietysti osallistuu lähes kymmenen hengen delegaatio. Käytännössä CSD on pitkiä kokouksia nappi korvassa. Jos keskustelu junnaa, itseään voi viihdyttää kuuntelemalla steitmentteja välillä vaikkapa kiinaksi tai arabiaksi. Asiat ovat tärkeitä, ja tarkoitus on pelastaa maailma. Helppoa se ei ole, ja itsensä tuntee aika pieneksi. Yhteisten päätösten syntymistä voisi ehkä jouduttaa, jos historiasta pyyhittäisiin kaikki sodat ja riisto – jooko? Auttaiskohan jos Omaban kutsuisi hätiin?