Olen ollut Suomessa neljä päivää. Ehkä kuusi kertaa minua on pyydetty kertomaan "kaikki". Olen tyytynyt toteamaan, että kokemus oli upea, mielenkiintoinen ja avartava. Eivätkä nämä ole ylisanoja. Kokemusta on mahdoton selittää. Se on kuin kokonainen elämä sullottuna pieneen purkkiin, jonka päällä olevassa kannessa lukee DREAM. Uni, unelma. Sekä unet että unelmat ovat kiehtovia, hienoja, ehkä vähän pelottaviakin, tärkeitä asioita. Kun unta saati unelmaa koittaa pukea sanoiksi jollekin toiselle, se latistuu, väistämättä. Ei unta tai unelmaa voi kertoa.
Kun ajattelen kulunutta aikaa, päässäni vilisevät erilaiset ihmiset, YK:n kokoussalit, cup cake- ja muffinssivitriinit, pilvenpiirtäjistä avautuvat maisemat, dinerien ruokalistat, paperipinot ja valmiit muistiopohjat, downtownin kadut, talojen ovimiehet, metroasemat, lenkkarit ja jakkupuvut, take away -kahvit, Lower East Siden kuppilat, "luomu"kauppojen valikoimat, tirisevät burgerit, vintageputiikit ja rättikaupat, rahan pummaajat ja metromuusikot. Korvissani soi yhä hare krishnojen juhlinta, Helvetin Enkeleiden pärinä, ambulanssien lakkaamaton meteli ja Michael Jackson. Nenässäni tuoksuu kotikulmien vesipiipputupakka ja ihollani tuntuu metroasemien raskas helle. Olen väsynyt ja kaipaan metsään hengittämään. Kolmeen kuukauteen mahtuu vähintään vuoden tapahtumat ja sulateltavaa loppu elämäksi. Haluan palata tuohon Ihmeelliseen Kaupunkiin.
Palata aina voi, mutta ei se ole enää koskaan sama. New York elää ja muuttuu koko ajan, mikä on tietysti onni, koska se ei olisi oma persoonallinen itsensä ilman jatkuvaa muutoksen tilaa. Kun joskus elämässäni palaan New Yorkiin, moni yksityiskohta on muuttunut, monta kaipaamani paikkaa kadonnut ja uutta paikkaa syntynyt. Kotitalooni en omista enää avaimia, ja joskus pääsisinkin pujahtamaan sen katolle, en enää löydä kotoa Seania ja Antonia tai Sharaa ja Alexia. Toivottavasti kaupungin avoin, vastaanottavainen, persoonallinen ja monimuotoinen henki ei koskaan muutu. Kokemus New Yorkista ei kuitenkaan koskaan ole sama, ihmiset eivät ole samat.
Ennen kaikkea lähtemisestä teki vaikeaa se, mikä lähtemisessä aina on vaikeaa: paluuta tuohon aikaan ei ole. Tuskin mitään voi elää kahdesti. Mun Nyyjorkista mun Nyyjorkin tekivät ihmiset, tapahtumat, ihmiset, työt, sattumukset, oma koti, ahaa-elämykset ja ihmiset. Onni tässä lähtemisessä on, että ne tärkeimmiksi kasvaneet ihmiset saan kai itselleni takaisin täällä Suomessa. Pelottavaa on kuitenkin, että ihmiset eivät ole samoja muussa kontekstissa. Meidän New York oli siellä ja silloin, sinne ei ole paluuta.
